maanantaina, maaliskuuta 06, 2006

Bloggaaminen on ollut minulle työtä, mikrohistoriaa ja huvitusta



Kuva: Meidän lapset leikkimässä Suomenlinnan Susisaaressa Ruotsin (tai Venäjän) vallan aikaisten tykinpyörien päällä.

Louhi esittää bloggaamisesta seuraavat kysymykset:

"1. Miten ehdit ja jaksat päivittäin kirjoitella ja pitää yllä palstaa?
2. Onko bloggaaminen työlästä vai hauskaa ajankulua?
3. Onko joka päivä saatava jotain aikaiseksi?
4. Korvaako tämä luonnollisen kommunikoinnin?
5. Onko parempi tai helpompi kirjoittaa yksin kotona koko kansalle vai puhua 6. kasvokkain tuntevalle tutulle?
6. Onko teillä ystäviä, seuraa, menoa? Saatteko päivittäin kommunikoida ajatuksianne muuten kuin vain blogien kautta?
7. Minkälainen olet ihmisenä?"

1. Aloitin bloggaamisen, kun minulla oli sopiva ajankohta ja motivaatio. Keskityin bloggaamisen opetteluun hyvin intensiivisesti, sillä tiesin että aina ei siihen olisi aikaa yhtä paljon.

2. Bloggaaminen on ollut minulle koko ajan osaksi työtä, osaksi huvitusta. Se on ollut myös vaikeaa, mikä tekee sen kiinnostavaksi. Visuaalinen puoli on minulle tärkeä. Olen hyvin kiitollinen niille bloggaajille, joilta olen saanut siinä apua.

Opettelin bloggaamaan ja yleensäkin käyttämään tietoteknikkaa, jotta voisin tehdä itselleni edes jonkinlaiset helposti päivitettävät kotisivut, voisin tallentaa suku- ja perhemuistoja ja vanhoja lehtijuttujani sekä antaa tietoa kirjoistani niitä haluaville.

Osa blogeistani on informaatiota kirjoistani (Kotisivublogit eivät ole Blogilistalla). Minulla on pieni kustantaja, jolla ei ole varaa mainoksiin Hesarissa tai muissa suurissa lehdissä. Suurten kustantajien kirjailijoista saman suuryhtiön lehdet tekevät jatkuvasti myös haastatteluja. Suurilla kustantajilla on PR-osastot. Pienen kustantajan kirjailijan täytyy tehdä itse jotakin kirjojensa puolesta. Jos ei tee sitä, kirjat jäävät unholaan. Myös omakustantaja voi toimia blogien avulla kuten esimerkiksi Lassi Kämäri on tehnyt onnistuneesti.

Suhtaudun kirjoihini hyvin asiallisesti. Olen tehnyt paljon työtä niitä varten, olen kirjoittanut ne luettaviksi. Suurin osa kirjoistani on saatavissa enää vain kirjastoista, joten en hyödy tästä taloudellisesti.

Bloggaaminen oli minusta alussa hyvin hauskaa. Suhtauduin siihen hyvin optimistisesti. Nettikeskustelujen jälkeen blogimaailma tuntui ystävälliseltä ja sivistyneeltä.

3. Alussa oli hyvin helppoa kirjoittaa joka päivä. Oli suorastaan runsauden pulaa. Piti hillitä kirjoitusintoa.

4. Internet on minusta luonnollista kommunikointia. Se on ihan samaa kuin keskustelu, kirjeet ja puhelin.

5. Koska kirjoitan omalla nimelläni on aivan sama asia puhua kasvokkain tai kirjoittaa nettiin. En kirjoita yksityisistä asioista aivan samoin kuin en puhu yksityisistä asioista vieraille ihmisille. Tietenkin eri ihmisillä on erilaiset käsitykset yksityisyydestä.

6. Mieheni on läheisin ystäväni. Voin puhua hänelle mitä hyvänsä, sillä olemme olleet parhaat ystävät toisillemme teini-iästä asti. Lisäksi minulla on aikuiset lapset ja läheisiä lapsuudenystäviä. Minulla ei ole tarvetta käyttää blogia "ystävänä", mikä se voi varmaankin olla monelle aivan kuten päiväkirjakin.

7. Olen yksityiselämässä kiltti, antelias, hyväntuulinen ja ystävällinen, toisinaan hiljainen ja toisinaan puhelias. Minulla on kuitenkin periaatteita ja arvoja, joista pidän kiinni kotona ja muualla.

Koen Suomen ja suomalaisen yhteiskunnan suureksi ongelmaksi, voisin melkein sanoa tragediaksi. Maantiede on asettanut meidät suomalaiset vaikeaan asemaan. Eri ihmiset selviytyvät siitä eri tavoilla.

Yllä oleva valokuva kertoo jotakin meistä suomalaisista ja meidän lapsistamme: olemme olleet kauan vieraiden valtojen vallan alaisina.

Emme ole vieläkään henkisesti itsenäisiä. Pelkäämme, että Euroopan yhteisöstä tulee uuusi Kustaa Vaasa, uusi tsaari tai uusi Neuvostoliitto. Olemme jo alkaneet mielistellä Venäjälle. Emme usko, että voisimme olla kuten muut maat tasaveroisina jäseninä muiden Euroopan ja maailman kansojen kanssa.

Hyvin usein kadun sitä, että palasimme Suomeen. Kuvittelin, että Suomikin muuttuisi historian myötä. Olen aina rinnastanut natsismin, fasismin ja kommunismin. Häpeän sitä, että suomalaiset ovat valinneet vielä vuonna 2006 presidentin, joka kannatti esimerkiksi DDR:n systeemiä eikä ole katunut sitä.

Häpeän sitä, että noita aikoja salaillaan. Entisiä natsien tukijoita arvostellaan ankarasti. Miksi entisiä ja nykyisiä kommunismin tukijoita ei arvostella? Miksi heitä äänestetään julkisiin virkoihin? On selvää, että historia tulee tuomitsemaan sellaisen menettelyn.

Tämä on trauma, jota käsittelen julkisesti, sillä se on julkinen asia. Mutta juuri tästä asiasta meillä ei uskalleta vieläkään kunnolla puhua. Siksi bloggaaminen tuntuu nyt hyvin vaikealta, ja olenkin keskittynyt työhöni liittyviin blogeihin ja käsityöblogiin.

Olen laittanut blogini sivupalkkiin luvun 1 517 947 muistuttamaan siitä, että en ole ainoa, joka halusi muutosta. Olisi helpotus muuttaa pois Suomesta, sillä seuraavat kuusi vuotta saattavat olla hyvin suuri osa minun loppuelämästäni.

2 kommenttia:

  1. Luin.

    Olen kanssasi samaa mieltä, että suomalaisilla on alemmuudentuntoinen suhtautuminen muihin maihin ja kulttuureihin. Se tosiaankin näkyy nöyristelynä johtavia EU-maita ja Venäjää kohtaan.

    Tarvitaan jonkinlaista asennemuokkausta ja ehkä sukupolvenvaihdostakin. Nämä nykyiset politikot ovat eläneet Kekkosen aikaa, ja se on jättänyt heihin jälkensä.

    Kommunismi Suomessa on mielestäni nykyään lähinnä tragikoominen muinaisjäänne. Mielestäni ei kukaan täysjärkinen voi ihan vakavissaan haaveilla vallankumouksesta.

    Osa entisistä kommunisteista on julkisesti katunut entisiä aikojaan. Jonkin verran on kirjallisuuttakin aiheesta, mutta ei varmaankaan tarpeeksi.

    VastaaPoista
  2. Kommunismi elää nuorisojoukoissa, joita on siihen jatkuvasti koulutettu. Oli aikamoinen kokemus tavata näitä "uustaistolaisia" Kiiltomadossa.

    Menetelmät ja fraasit olivat niin aitoja, että tuli outo tunne. En uskoisi, jos en olisi itse kokenut.

    Lisäksi monet muutkin nuoret ovat kasvaneet taistolaisten hokemia ja lauluja kuunnellen ja toistavat niitä kuin alitajunnassaan olevalta äänilevyltä tajuamatta mitä julistavat. Internetissä liikkuminen on avannut silmäni.

    "Taistolaisuus" on paljon laajempi ilmiö kuin vain yksi poliittinen ryhmittymä. Käyttäisin nykytilanteesta mielelläni termiä jälkitaistolainen sumu, jossa asiat halutaan hämmentää.

    Oppikirjat ja TV-ohjelmatkin ovat vaikuttaneet pitkään. Nythän Suomen TV:n ohjelmat alkavat olla normaaleja länsimaisia ohjelmia. Niistä voi nauttia, ei tarvitse siirtyä aina ulkomaiden kanaville.

    Aivopesu jatkuu kuitenkin. Älkäämme tuudittautuko luulemaan, että on vain vanhoja änkyröitä, jotka kiusaavat Siimestä ja muita uudella aikakaudella eläviä ihanteellisia vasemmistolaisia.

    Kannatan monipuoluejärjestelmää, jossa on erilaisia puolueita ajamassa eduskunnassa eri kansanryhmien asioita. Nämä voivat tietenkin halutessaan liittoutua. Niiden välillä voi olla myös rehellistä kilpailua. Sitä on demokratia.

    Puoluepolitiikasta voisi tulla raikasta ja kiinnostavaa, jos heitettäisiin vanhat historialliset haamut roskiin ja elettäisiin nykyhetkessä.

    Tällaista ajatteluahan on jo ollut nähtävissä siellä täällä. Joissakin puolueissa se hyväksytään, toisissa ei, kuten Siimes on saanut kokea.

    VastaaPoista