torstaina, heinäkuuta 06, 2006

Kiroilu ja rivoilu: Onko blogi avoveranta vai äänityskoppi?

Sen jälkeen kun muiden muassa tässä blogissa on kirjoitettu voimasanojen käytöstä blogeissa, lukuisat bloggaajat ovat rientäneet osoittamaan millä puolella debaattia he ovat, toisin sanoen voimasanojen rajoittamattoman käytön puolustajat ovat käyttäneet niitä runsaasti ja usein - ja muut olleet asiasta hiljaa.

Ihmiset ovat käyttäneet kaikkina aikoina voimasanoja. Niillä on ilmaistu laajaa ja voimakasta tunneskaalaa: kipua (vasara osuu sormeen), ahdistusta, suuttumusta, raivoa, halveksuntaa. Sanat on valittu muutoin tabuina pidetyistä kohteista kuten uskonnosta ja ruoansulatukseen ja ulostamiseen liittyvistä ilmiöistä. Teho on sitä vahvempi, mitä suurempi tabu sana on ja mitä harvemmin sitä käytetään. Puhutaankin sanoa jyräyttämisestä.

Jos jotain kirosanaa käytetään jatkuvasti, sen teho laimenee. Siksi voimasanat vanhentuvat. Shakespearen näytelmissään käyttämät voimasanat ja rivoudet ovat muuttuneet tuntemattomiksi muille kuin 1500-luvun englannin tutkijoille. Ne ovat tavallaan menneet hukkaan. Uudet sanat ovat tulleet tilalle.

Voimasanat ryhmään kuulumisen merkkinä

Voimasanojen käytöllä on myös se ominaisuus, että ne osoittavat me-henkeä, yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sitä olen huomannut myös blogimaailmassa. Bloggaaja haluaa sanoa: minä kuulun samaan sakkiin kuin te.

Voimasanojen ja ulostamiseen liittyvien sanojen käyttö näyttää lisääntyneen kaikkialla maailmassa. Se saattaa liittyä yleiseen ahdistuksen ja voimattomuuden tunteen kasvamiseen.

Seksismiä ja rasimia

Me kaikki tiedämme, että suolistokaasujen pidätteleminen ei ole hyväksi . Emme kuitenkaan vapauta itseämme niiden paineesta (sanomalehden mukaan 14 kertaa päivässä) konserteissa, päivälliskutsuilla, julkisissa kulkuneuvoissa tai muutenkaan yleisillä paikoilla muutoin kuin vahingossa tai vaivihkaa.

Voimasanat voivat olla hyödyllisiä, korvaavia aineksia käytöksessä. Negatiiviset tunteet pääsevät purkautumaan niissä yleensä vaarattomasti. Mutta liialllinen voimasanojen käyttö ja rivoilu on sanallista väkivaltaa ja häirintää, varsinkin kun siihen sisältyy nykyään yhä enemmän seksismiä ja rasismia, kun muualta ei enää tabuja löydy. Se voi tuntua hyvin pahalta varsinkin lapsesta.

Yksityisyyden ja julkisuuden raja blogeissa

Blogikirjoittelussa lienee usein niin, että yksityisyys ja julkisuus käsitetään usein eri tavalla kuin muussa elämässä.

Ajatellaanko, että oma blogi on kuin avoveranta, jossa voi istua mutisemessa, sadattelemassa ja kaasujaan päästelemässä - ja kaikki haihtuu maailmalle? Blogissa nimenomaan maailmalle.

Entä jos blogi onkin enemmän kuin radioaseman äänityskoppi, josta josta jokainen pihahdus ja paperin rapina leviää ympäri maailmaa. Salanimetkin paljastuvat aikaa myöten.

Samalla blogikin on - kuten äänityskoppikin - umpitila, johon kaikki tiivistyy. Onko kukaan teistä astunut koskaan pieneen umpihissiin, jossa joku on juuri hetki aikaisemmin vapautunut perusteellisesti kaasuistaan?

Kukapa haluaisi umpinaiseen äänityskoppiin, kun on mahdollisuus istua verannalla, omassa pihassa tai vuoren rinteellä, josta näkee kauaksi. Nykyajan mikrofoni (samoin Internet) toistaa yhtä tarkasti myös verannalla istujan äänen ja äänet kaikkialle maailmaan.

Muutos: makasiinien tuhopoltto. Did the arson change Finland?

Lisää kuvia Johanneksen kirkosta




Seitsemännen valokuvatorstain aiheena on muutos. This week's topic in Finnish Photograph Thursday is Change. I ask: Did the arson change Finland?
Arson in Helsinki in 2006. These were the photos (myöhemmin Flickriin laittamani valokuvat ryhmänä), and there were more in Flickr. But what are the long-time effects of this arson? Did it change Finland? How will it be remembered?
Arson May 5-6 2006 in Helsingin Sanomat archive
Helsingin Sanomat tuhopoltosta 4.6.2006.


Tämä tuhopoltto muutti makasiinit savuavaksi raunioksi. Se muutti Helsingin ilman entistä saastuneemmaksi joksikin aikaa. Se muutti Helsingin, ja se muutti Suomen.

Tällaista tapahtuu nimittäin vain onnettomuuksisssa (jollainen olisi esimerkiksi mielisairaan ihmisen sytyttämä tulipalo), sodissa, vallankumouksissa ja terroristi-iskuissa. Tämä oli samaa kuin muutkin aikamme terroristiteot. Näin ainakin katsojan näkökulmasta. Turvattomuus oli tullut Helsinkiin.

Etualalla oleva Johanneksenkirkko symbolisoi sitä, mikä tuntuu niin usein menetetyn: turvallisuus, usko siihen, että on olemassa hyvä ja paha, usko siihen, että universumissa itsessään on olemassa sittenkin oikeudenmukaisuus, ihmisten persoonallinen puolustaja, Jumala. Ihmiset voivat muuttaa asioita maailmassa oikeudenmukaisiksi hyvällä, laillisin keinoin.




maanantaina, heinäkuuta 03, 2006

Nukketaloista ja kasvatuksesta



Taas kiinnostaa nukketalon laittaminen. Salin kalusto ja pikkutavarat kirpputorilta, tapetit ja parketti netistä ilmaiseksi tulostettuja, hieno kaappi joululahja aviomieheltä, miniatyyri Webster-sanakirja lainassa pojalta.

Näin ensi kerran nukketalon opiskelijana, kun olin Suomalais-englantilaisessa lastentarhassa opettajan avustajana. Lastentarhan opettaja oli yliopistokoulutuksen saanut nainen, joka oli ollut opettajana monissa maissa. Hän kummasteli sitä, että suomalaisilla lastentarhanopettajilla ei ollut (siihen aikaan) yliopistollista koulutusta. Opin nopeasti, miksi Englannissa on niin erinomaista lastenkirjallisuutta: lapsuutta arvostetaan. Lastentarhanopettajan piti tuntea lapsipsykologia ja kasvatustiede.

Miss Dunstone oli tehnyt itse nukketalon kuten niin monet muutkin lastentarhan tarvikkeista rakennuspalikoita myöten. Nukketalo oli lujarakenteinen mökki, johon kuului muutamia huonekaluja.

Nukketalolla leikkivät yleensä pojat. Siellä käytiin jännittäviä rosvojen kiinniajoja, se kumottiin ja asukkaat tulivat sisään usein savupiipusta. Ei mitään söpöilyä tai varoitusta "Älkää vain rikkoko nukketaloa!".

Aikuiset pilaavat usein lasten leikit ja jopa koko lapsuuden turhanpäiväisillä määräyksillä. Tuossa englantilaisten diplomaattien ja suomalaisen ylemmän keskiluokan ja yläluokan lasten käymässä lastentarhassa sai leikkiä vapaasti. Jotkut pojat rakensivat joka päivä palikoilla linnoja ja kumosivat ne innokkaasti kiljuen. Jotkut istuivat nurkassa kirjaa lukien, piirtäen, vesiväreillä maalaten tai muovailuvahalla leikkien. Yhteisinä hetkinä opettaja luki kirjaa, ja päivän kohokohtana lapset saivat kertoa jotakin omasta elämästään: puhe saippualaatikolla.

Tähän verrattuna suomalainen lastentarha oli minusta painajainen. Menin nimittäin Kanadasta tultuani 90-luvulla sellaiseen työhön eräänä kesänä - olihan pulaa lastentarhojen työntekijöistä. Olin kiinnostunut siitä, millainen suomalainen lastentarha olisi.

Ainoa lastetarhanopettajakoulutuksen saanut istui toimistossaan. Lastentarhan meno oli muodollista ja byrokraattista. Lasten leikit keskeytettiin joka päivä jatkuvasti milloin siivouksen tai muun syyn vuoksi. Lapset pakotettiin nukkumaan päiväunet "kenttävuoteissa". Ei kannata puhua enempää. Tulee paha mieli. Se oli minusta niin masentava työpaikka, että jäin sieltä pois kuukauden kuluttua. Lapsia ei pidä hjelmoida liikaa. Siinä katoaa luovuus eikä opita hallitsemaan itse elämäänsä.

Innokkaimmat miniatyyrien harrastajat saivat leikkiä nukketaloilla lapsinakin

Joskus sanotaan, että nukketaloista kiinnostuvat ne, jotka eivät ole saaneet niillä leikkiä lapsina. Siksi harrastusta saatetaan pitää lapsellisena. Innokkaimmat miniatyyrien harrastajat vaikuttavat minusta kuitenkin saaneen leikkiä niillä jo lapsinakin.

Usein lapselle hankittu nukketalo on liian hieno, ja enemmänkin kiusaksi kuin hauskuudeksi. Vanhemmat ostavat kalliita huonekaluja, joita täytyy varoa. Silloin pitäisi mielestäni olla äidillä oma hieno nukketalonsa ja lapsella oma, jolla hän saa leikkiä vapaasti.

Miniatyyrit kiehtovat aikuisia yhtä hyvin kuin lapsia. Kanadassa asuessamme kävimme usein miniatyyrinäyttelyissä. Siellä näki miehiä yhtä paljon kuin naisia. Sille, joka haluaa hienon nukketalon, jossa on kaikki "oikeaa" ja oikeassa mittakaavassa, nukketalo voi olla hyvin kallis harrastus - mutta maksavathan autot ja veneetkin. Käteville se sopii hyvin.

Usein aikuisen nukketaloharrastusta pidetään jopa höperöitymisen merkkinä, muistutetaan siitä, kuinka erittäin pitkäaikainen presidenttimme vihdoin jouduttuaan luopumaan presiudentinvirasta - leikki nukketalolla.

Kissa nukketalossa.

sunnuntaina, heinäkuuta 02, 2006

Kenen filmitähden näköinen olet?

Mieheni sanoo, että hän ihastui minuun, koska olin Shelley Wintersin näköinen. Se ei tuntunut silloin kovin imartelevalta, sillä olin nähnyt Wintersin vain pulskana komediennena. Sitten näin hänen nuoruudenkuviaan. En löydä niitä, joissa nuori Shelley ja nuori minä olemme aika samannäköisiä. Tässä on kuitenkin yksi kuva Wintersista:
Shelley Winters

Kaikkein eniten imarteli se henkilö, joka sanoi nuoremman sisareni ja minun muistuttavan Francoise Dorleacia (minä) ja Catherine Deneuvia (sisareni). Sisarestani se oli totta.

Pakko kertoa, että latinanopettajan mielestä minulla oli lehmänsilmät. Ehkä se johtui siitä, että töllistelin häntä suurin silmin, kun yritin pysyä hereillä hänen opettaessaan latinan kielioppia. Olisin halunnut lukea lukiossa ranskaaa, mutta ranskan lukijoiksi haluavia oli yksi liian vähän.